Olen ylpeä omasta kotikaupungista

En ole paljasjalkainen hämeenlinnalainen, vaan junantuoma. Tulin tänne opiskelujen vuoksi. Kun löysin rakkaan aviomieheni ja sain koulutustani vastaavan työpaikan, sille tielle jäin. Kiinnittymistäni helpotti vilkas opiskelijaelämä, jossa kaupunki tuli tutuksi ja elinikäiset ystävyyssuhteet syntyivät. Koskaan en ole hämeenlinnalaiseksi tuloani katunut. Kaupunki teki minuun heti lähtemättömän vaikutuksen kauneudellaan, vesistöillään ja historiallaan. Etelästä tultaessa Hämeenlinna oli mielestäni ensimmäinen todellinen kaupunki radanvarrella, eikä vain pelkkä nukkumalähiö. Tunnen näin yhä joka kerran, kun tulen tähän kaupunkiin.

Niistä vuosista kaupunki on muuttunut ja kehittynyt valtavasti. Tullessani kaupungissa ei ollut Verkatehdasta, kylpylää, Reskaa tai Tiiriötä, puhumattakaan kansallisesta kaupunkipuistosta, Goodmanista, Elenia-areenasta tai toimivasta maauimalasta . Vaikka kehityksen suunta ei olekaan ollut aina kaikkien mieleen, on jokaiselle päätökselle ollut omat perusteensa. Hämeenlinnaa kehittäessä olisi tärkeää korostaa sen omaleimaista ja persoonallista luonnetta, eikä matkia sitä, mitä tehdään kaikkialla muualla.

Uutena vuotena on lupa esittää toiveita. Kaupunkia kohtaan on niitä muutama: ydinkeskustan herättäminen eloon, kiinnostavien kohteiden korostaminen valaistuksella, rantojen nykyistä parempi hyödyntäminen ja hämeenlinnalaisten kansanedustajien saaminen mukaan valtakunnalliseen päätöksentekoon.

Kaupungin keskusta on sen sydän ja käyntikortti. Pitkälti siitä riippuu, millainen kuva kaupungista välittyy. Kun keskustavisiota kevään valtuustossa päivitetään, on hyvä pohtia, mitä tavoittelemme. Onko järkevää tehdä ydinkeskustasta Goodmanin ja Tiiriön kanssa kilpaileva kaupallinen keskusta vai voisiko siellä tarjota jotakin aivan muuta: kivijalkakauppoja, katettua Reskaa, vilkasta torielämää, kahviloita, ravintoloita ja erilaisia viihtymiseen, hyvinvointiin ja majoittumiseen liittyviä palveluita ja tapahtumia? Keskusta voisi toimia kaupunkilaisten kohtaamispaikkana, johon on helppo tulla.
Tuomaan markkinoilla linnan valaiseminen herätti kaupunkilaisissa vilpitöntä ihastusta keskellä pimeintä kaamosta. Kantolan muraalit valaistuksineen ovat keränneet katsojia paitsi omalta myös muilta paikkakunnilta. Valaistuksella voidaan korostaa kaupungin parhaita puolia ja lisätä samalla kaupunkilaisten turvallisuuden tunnetta. Kaupungille pitäisikin tehdä kunnollinen
valaistussuunnitelma ja ottaa sen toteuttamiseen mukaan eri yhteistyökumppanit. Lähtisikö esim. seurakunta joulun alla mukaan kirkkopuiston puiden valaisuun? Entä saisiko kaupunki torikuuseen näyttävämmät valot?

Kaupunkilaisille soisi mielellään mahdollisuuden ottaa kaiken ilon irti kauniista rannoistaan. Rantareitti on kaupunkilaisten suosituin ulkoilureitti. Voisiko sitä jatkaa Kantolanniemeen ja Virveliin asti? Monet toivoisivat kävelysillan yhdistävän keskustan Asemanrantaan. Yhteiselle saunakulttuurille avantouinteineenkin löytyisi varmasti kysyntää, jos kaupunki mahdollistaisi yleisen saunan rakentamisen Vanajan rannalle.

Pidämme itsestään selvänä, että käymme kannustamassa oman paikkakuntamme jääkiekkojoukkuetta HPK:ta. Voisiko sama toistua teatterin ja muiden kulttuurilaitosten kohdalla? Jos olemme sitä mieltä, että tämän kokoisella paikkakunnalla pitää olla teatteri, kannustaisimmeko sitä käyttämällä sen palveluja?

Jos hämeenlinnalaiset haluavat saada jatkossa oman äänensä kuuluviin valtakunnallisessa päätöksenteossa, kannattaisi äänet keskittää hämeenlinnalaisille kärkiehdokkaille, joilla on hyvät yhteydet ja vaikutuskanavat omaan puolueeseensa.
Haluan toivottaa jokaiselle hämeenlinnalaisille onnea vuodelle 2019!

Avoimet oppimisympäristöt- uhka vai mahdollisuus?

Hämeenlinnassa on lähivuosina edessään liki 100 milj. euron päiväkoti-ja kouluinvestoinnit. Ne on aloitettu peruskorjaamalla Tuomelan yksikkö ja rakentamalla elinkaarihankkeena toteutettu Nummikeskus.

Ilo uusista kouluista ei ole ollut varauksetonta. Niiden myötä käyttöön otetut avoimet oppimisympäristöt herättävät myös kysymyksiä. Enää ei ole staattisia luokkahuoneita, vaan avoimille oppimisympäristöille on tyypillistä väliseinien vähäisyys. Liikuteltavien seinämien ja verhojen avulla voidaan oppimistilaa rajata pienemmäksi. Oppimisalueilla on käytössä yhteisopettajuus. Tällöin kaksi tai kolme opettajaa opettaa yhtä aikaa 50-90 lasta samoissa tiloissa. Pulpettirivien tilalle ovat tulleet muuntojoustavat tilat, joissa lapset voivat joskus maata lattialla tai säkkituoleilla opiskelemassa. Toisinaan töitä tehdään erilaisissa pöytäryhmissä vaihtuvin kokoonpanoin.

Monet kysyvät, lisääkö avoimuus levottomuutta? Tulevatko erilaiset oppilaat huomioiduksi? Sosiaalisesti kyvykkäät, itseohjautuvat ja keskittymiskykyiset lapset pärjäävät aina, mutta ovatko tilat sellaisia, ettei herkkä häiriinny liikaa ja ujokin uskaltaa mukaan. Lisääkö tietynlaisen säännöllisyyden, kuten oman fyysisen paikan, ryhmän tai opettajan puuttuminen lasten stressiä? Mitä tapahtuu ergonomialle säkkituoleilla ja lattialla maatessa? Mennäänkö nyt ääripäästä toiseen?
Avoimia oppimisympäristöjä on perusteltu uusien opetussuunnitelmien käyttöönotolla. Perusteluna on käytetty myös sitä, että ne valmistavat lapsia ja nuoria paremmin tulevaisuuden työelämän vaatimuksiin ja tieto-ja viestintäteknologian haltuunottoon.

Kasvatusalan asiantuntijoiden mukaan uusia opetussuunnitelmia ylitulkitaan reippaasti. Ops ei edellytä seinättömyyttä, vaan että oppiminen laajenee luokkahuoneen ja koulun ulkopuolelle: käytävälle, koulualueelle tai lähiympäristöön.

Tutkimusten mukaan suurin ongelma avoimissa tiloissa on äänen leviäminen. Kun samaa tilaa käyttää useampi luokka yhtä aikaa, on seurauksena normaalia korkeampi taustahäly ja opetusta häiritsevien äänten lisääntyminen. Yhdessä tilassa opiskelevien eri ryhmien oppilaiden keskittyminen voi vaikeutua, jos vieressä opetetaan aivan muuta. Äänimaailmat eivät saisi sekoittua keskenään. Eri oppiaineiden äänten olisi pysyttävä omalla alueellaan.

Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä herkemmin taustamelu häiritsee oppimista. Lapsen kuulonkehityshän saavuttaa aikuisen tason vasta 15 vuotiaana. Korkeat äänitasot eivät vaikuta pelkästään puheen ymmärtämiseen, vaan myös havainnointiin, keskittymiseen, käyttäytymiseen ja stressitasoon. Avoimet oppimisympäristöt voivat olla myös haasteellisia erityisoppilaille, jotka eivät kykene sulkemaan asiaan kuulumattomia ärsykkeitä ulkopuolelleen.

Jotta akustiikka toimisi, äänitasoa madalletaan erilaisilla vaimentavilla väliseinäkkeillä, lattia-ja kattomateriaaleilla ja pehmeillä kalusteilla. Ongelmattomia nämäkään ratkaisut eivät ole mm. allergisten lasten tai puhtaanapidon kannalta esim. täi-tai flunssakausien aikana.
Oppimisympäristöjä ei tule suunnitella vain trendin vuoksi, vaan oppilaiden tarpeiden mukaan. Niiden tulee olla pedagogisesti perusteltuja. Tärkein vaatimus oppimisympäristölle on, että se edistää oppimista.

Ennen palveluverkkopäätöstä kaupunki kävi erittäin ansiokasta kansalaiskeskustelua Sivistys-ja hyvinvointijohtaja Raukon ja opetustoimenjohtaja Mäkelän johdolla. Ennen kuin seuraavia tilaratkaisuja tehdään, kannattaisi oppilailta, vanhemmilta ja opettajilta kerätä rehellistä ja avointa palautetta nyt saaduista kokemuksista. Päättäjänä haluan olla varma, että nyt tehtävät 100 milj. euron investoinnit tehdään järkevimmällä mahdollisella tavalla. Kenties vanhaa ja uutta yhdistävä ympäristö palvelisi sittenkin parhaiten erilaisia oppilaita.

Kaikille ihmisille valta ei sovi

Kenelläpä meistä ei olisi arjessaan huonoja kokemuksia vääränlaisesta vallankäytöstä. Hämmästyttävän monen suomalaisen arkipäivää on esim. kotona henkinen tai ruumiillinen väkivalta. Vaikka esimiestyöhön on kiinnitetty runsaasti huomiota, edelleen jotkut käyttävät kyseenalaisiakin keinoja johtaessaan alaisiaan. Myös huonosta hallinnosta on kansalaisilla yhä kokemuksia, vaikka sitä on sitkeästi yritetty kitkeä laitoksista ja virastoista.

Mitä korkeammalla pää keikkuu, sitä suurempi on riski käyttää valtaa väärin. Viime aikojen otsikot kertovat tästä karua kieltä. Kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen ja Ville Vähämäen (ps) asumisepäselvyydet ovat johtamassa eduskunnan kulukorvausohjeistuksen tiukennuksiin. Kesällä velloi puolestaan kohu valtiopäiväedustajien tekaistuista ja kohtuuttomista kilometrikorvauksista. Ex-kansanedustajien kikkailut sopeutumiseläkkeillä närkästyttävät kansaa, kun samaan aikaan kansalaisten eläkeikää nostettiin.

Kiusaus henkilökohtaisten etujen ajamiseen toisten kustannuksella on suuri, jos siihen on taipumusta ja tilaisuus tarjoutuu. Toisin kuin ajatellaan, vallan väärinkäyttö ei ole sidoksissa tiettyyn puolueeseen, vaan enemmänkin vallankäyttäjän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin. Jotkut puolueet antavat silti sitkeästi ymmärtää olevansa moraalinsa puolesta muiden puolueiden yläpuolella arvostellessaan ”valtapuolueita” tai ” poliittista eliittiä”.

Väärinkäytöksistä huolimatta valta on pohjimmiltaan myönteinen ja välttämätön osa yhteisön toimintaa. Jotta asioita saataisiin eteenpäin, on joidenkin tehtävä päätökset ja joidenkin johdettava toimintaa. Vallan käyttö on usein myös mainettaan parempaa. Suomea pidetään edelleen yhtenä maailman vähiten korruptoituneista maista. Meillä vallan väärinkäyttö ei olekaan ensisijaisesti lain rikkomuksia, vaan oman aseman ja vaikutusvallan väärinkäyttöä. Se voi näkyä jääviysongelmina, lähipiirin suosimisena, asiantuntija-aseman liiallisena korostamisena ja kansalaisten vähättelynä, käsiteltävien asioiden viivyttelynä tai piilotteluna.

Monilla on vahva tunne, ettei ole minkäänlaista mahdollisuutta oikaista kokemiaan väärinkäytöksiä. Alisteisessa tai riippuvuussuhteessa oleva harvoin uskaltaa tuoda kokemuksiaan julki. Väärinkäyttöön kuuluu oleellisena osana epärehellisyys. Se puetaan sanallisesti hyväksyttäväksi teoksi, vaikka tosiasiassa kyse olisi jostakin aivan muusta.
Siksi niiden, joilla on valta, pitäisi toimia erityisen suurta harkintaa ja vastuullisuutta tuntien.

Citymaasturi, luksusjahti vai läheiset ihmiset ja mielenrauha?

Nuorten perheissä eletään jännittäviä aikoja. Oppilaitosten sulkiessa ovensa, alamme kysellä: ” Mihin aiot hakea? Menetkö lukioon vai ammattikouluun? Entä sen jälkeen? Mikä sinusta tulee isona?”

Kelpaako meille vastaukseksi se, ettei nuori vielä tiedä? Voiko nuori valita sellaisenkin alan, jonka palkka ei houkuttele? Jos valittu tie, koulutuslinja tai ammatti ei osoittaudu oikeaksi, voiko nuori vaihtaa alaa?

Me aikuiset olemme luoneet yhteiskunnan, jossa menestys liitetään usein taloudelliseen pärjäämiseen. Tätä mielikuvaa välitämme nuorille. Samalla kerromme jotain arvomaailmastamme. Siinä maailmassa ammattiin on valmistuttava mahdollisimman nopeasti ja suoraviivaisesti. Taloudellisen menestyksen mittarina ovat raha, talot, tabletit ja taulutelkkarit.

Voisiko menestys olla jotakin muutakin? Mikä elämässä on lopulta tavoittelemisen arvoista? Pitäisikö nuoria pikemminkin tukea rakentamaan elämänuraa kuin työuraa?

Professori Lea Pulkkinen on tutkinut 1959 syntyneitä suomalaisia heidän lapsuudestaan asti. Hänen mukaansa keskeisimpiä asioita onnellisessa elämässä ovat perhe, työ ja terveys. Kaipuu kokea nämä vahvasti ja samanaikaisesti ovat meille tärkeitä. Ihminen haluaa löytää tasapainon näiden kolmen elämänalueen välille, niin ettei mikään alue saa liian suurta sijaa toisen kustannuksella. Elämän harmonia löytyy, kun työ, opiskelu ja kotielämä ovat keskenään tasapainossa. Pelkän taloudellisesti menestyksekkään uran luonut ihminen saattaa tuntea itsensä sisäisesti tyhjäksi.

On alettava puhua sosiaalisesta menestymisestä. Sosiaalisen menestyksen huipulla on ihminen, jolla on parisuhde ja perheasiat kunnossa sekä lämpimät ja avuliaat välit läheisiin. Ne helpottavat opiskeluissa ja työssä, jossa tahtia sanelevat kiire ja stressi. Sosiaalisen menestymisen myötä syntyy syvä ilo, joka ei horju elämän vastoinkäymisissä. Kun ihminen on sinut itsensä kanssa, ei omaa arvoa punnita aseman tai omaisuuden mukaan. Silloin ei tarvitse luoda uraa läheisten kustannuksella, eikä ahnehtia loputtomasti tavaraa avaran luksuskodin nurkkiin. On lämpöä ja huolenpitoa, ystäviä ja tuttavia, kivoja naapureita ja mainioita työkavereita. On arjen tavallisia askareita, iloja ja murheita.
Sosiaalista menestystä ei pidä kuitenkaan nähdä vastakohtana taloudelliselle menestymiselle. Hyvä ja vakaa elintaso luo toki turvallisuutta elämään ja vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Jos koko ajan pitää kiristää nälkävyötä, ei ihminen jaksa keskittyä sosiaalisiin suhteisiinkaan.

Nuoren elämän valinnoissa on siis kyse paljon ammatinvalintaa laajemmasta asiasta. Se on elämänmittainen prosessi, jossa on sallittava myös virhevalinnat ja epäonnistumiset. Kaikki nuoren valitsemat tiet vievät häntä eteenpäin. Välillä ylämäkien ja kiertoteiden kautta, mutta mikään tie ei ole umpikuja. Jos tulevaisuuden ammatti ei heti loista kirkkaana mielessä, on vain pakko kokeilla eri asioita ja etsiä ammattien viidakosta se oma juttu. Jos mieluisin opiskelupaikka ei suurista ponnisteluista huolimatta aukea, on hyvä miettiä, mitä vastoinkäymisten kohdatessa tekisi.

Harvoin asiat menevät niin kuin suunnittelemme. Sattumalla on usein iso rooli elämän pelissä. Joskus tarvitsee vain olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Vain etsimällä voi löytää itselleen sopivan alan. Vaikka sitten hankkisi useammankin ammatin. Aikaa on koko elämä.

Edunvalvonta ja valtapeli kiihtyvät soten loppumetreillä

Leveämpiä hartioita sosiaali-ja terveyspalveluiden järjestämiseksi on väännetty alun toistakymmentä vuotta. Kaikki puolueet ovat olleet vuorollaan yrittämässä viedä sitä maaliin eri hallituksissa ja kokoonpanoissa.

Suurin osa suomalaisista on pudonnut veivaamisessa jo ajat sitten kärryiltä. Moni ihmettelee aiheellisesti, miksi uudistus ei etene, jos se kerran on niin tarpeellinen.
Siksi, että uudistuksessa astutaan niin monen tahon varpaille. Muutos koskettaa paitsi jokaista meistä suomalaisista, myös laajoja joukkoja työntekijöitä, organisaatioita, yrityksiä, kuntia ja poliitikkoja. Jokaisella taholla näyttäisi olevan tarve varmistaa uudistuksessa omat etunsa. Vastustuksessa onkin osin kyse puhtaasta edunvalvonnasta.

Sotessa ei puhuta nappikaupasta. Sen arvo on n.12% bruttokansantuotteesta. Ei ihme, että kilpailu on kovaa, kuka palveluja saa järjestää ja kuka ei.

Sote työllistää peräti 17% työvoimasta. Ammattijärjestöt ovatkin aloittaneet näkyvän kampanjoinnin työntekijöidensä puolesta. Monella on huoli paitsi omasta työpaikasta, sen työsuhteen ehdoista. Kun sotehenkilöstö siirtyy v.2020 alusta kunnilta maakunnille, tapahtuu samalla Suomen historian massiivisin henkilöstönsiirto: peräti 220 000 työntekijän työnantaja vaihtuu. Samassa yhteydessä valtiolta siirtyy n. 5000 henkilöä maakuntiin. Eivätkä henkilöstövaikutukset jää vain tähän. Kun kuntien budjeteista ja tehtävistä leikkaantuu puolet, loogista on, että myös tukihenkilöstön määrä kunnissa vähenee. Eikä keskushallintokaan voi pysyä entisen kokoisena. Toimeen on tultava vähemmällä väellä, mikä ei suinkaan kaikkia miellytä.

Myös kunnilla on omat etunsa valvottavana. Monet ovat hämmentyneinä seuranneet Helsingin pormestarin Jan Vapaavuoren näkyvää roolia suurten kaupunkien kapinassa uudistusta vastaan. Kunnilla onkin paljon pelissä. Niitä huolettavat uudistukseen liittyvät omaisuusjärjestelyt ja tarpeettoman kiinteistömassan jääminen käsiin. Pienissä kunnissa tunnetaan huolta omien vaikutusmahdollisuuksien kaventumisesta. On arvioitu, että noin kolmasosa pienistä kunnista ei kenties saa lainkaan edustajaansa tuleviin maakuntavaltuustoihin. Kun valta jakaantuu uudella tavalla, on osa poliitikoistakin takajaloillaan.

Soteuudistuksessa yhteinen hyvä pitäisi asettaa omien etujen edelle. Talousjärjestö OECD:n mukaan Suomen terveydenhoitojärjestelmä on tällä hetkellä eriarvoisempi kuin yhdessäkään toisessa länsimaassa. Se ei ole kenenkään etu.

Hosuminen ei ole ratkaisu, mutta ei jarrutuskaan

Soteuudistus siirtyi jälleen vuodella eteenpäin. Poliittinen keskustelu aiheen ympärillä on hämmentävää. Tämänhetkinen julkinen keskustelu korostaa etupäässä tiukan aikataulutuksen aiheuttamia uhkia.

Puhuuko kukaan jarrutuksen aiheuttamista haitoista? Jotakin suomalaisten tämänhetkisestä päätöksentekokyvystä kielii se, että Suomessa uudistusta on tehty alun toistakymmentä vuotta, kun Tanska sai sen maaliin vuodessa.

Asiantuntijoiden mukaan lykkäyksen hintalappu on pelkästään valtiolle 200 milj. euroa, puhumattakaan siitä ylimääräisestä valmistelutyöstä, minkä se on jo tässä vaiheessa aiheuttanut kunnille, kuntayhtymille ja valmisteluissa mukana oleville vanhus- ja vammaisneuvostoille sekä järjestötyöntekijöille. Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin hallituksen ja Sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtajana kannan suurta huolta näiden ihmisten jaksamisesta loputtomiin jatkuvassa epäselvässä muutostilanteessa.

Esim.Hämeenlinna uudisti koko organisaationsa sitä silmällä pitäen, että sotepalvelut siirtyisivät v.2019 alussa maakuntaan. Viime kesänä perustuslakivaliokunnan kannanoton jälkeen aloittamisajankohtaa siirrettiin v.2020 ja nyt sosiaali- ja terveysvaliokunnan käsittelyaikataulujen vuoksi v:een 2021.

Näin huolimatta siitä, että valtaosa maakunnista ilmoitti, että niillä olisi hyvät valmiudet lähteä toteuttamaan uudistusta jo v.2020 alusta. Monet organisaatiot ovat antaneet työvoimaansa valmisteluun jo tovin aikaa. Kanta-Hämeessä valmistelussa on ollut mukana 200 asiantuntijaa kunnista, kuntayhtymistä ja aluehallinnosta. Oma Hämeen palkkalistoilla asiaa on valmistellut 24 henkeä. Uudellamaalla 300 henkeä. Jos aikataulut venyvät ja toteuttamistavasta ei ole takeita, tulee lähettäneissä kunnissa tiukka harkinnan paikka: pitääkö osa valmistelijoista palauttaa lähtöorganisaatioihinsa joko kokonaan tai osittain? Kummassa päässä tiedon ja kokemuksen tuoma alan asiantuntijuus on kriittisintä?

Melkoisen työmäärän aiheuttaa kunnille myös lukuisten sosiaali- ja terveyspalveluiden sopimusten uusiminen. Useimpiin sopimuksiin on kirjattu päättymisajankohdaksi aika, jolloin palveluiden piti siirtyä maakuntaan. Kun aikatauluja on lykätty kahteen kertaan ja optiovuodet käytetty, on edessä sopimusten uusiminen.

Soteuudistuksen lykkäämisessä ei ole voittajia. Peruskoulu-uudistuskaan ei ollut täydellinen, kun sitä lähdettiin toteuttamaan. Sitä on muutettu alkuvaiheiden jälkeen moneen kertaan. Miksi nyt ei voisi menetellä näin?

Mihin menet Kanta-Häme?

Yhtenäisen ja voimakastahtoisen maakunnan tunnusmerkistö on Kanta-Hämeessä pahasti kateissa. Forssan ja Riihimäen seutu käyvät aika ajoin pohdintaa siitä, mihin maakuntaan kannattaisi kuulua. Ilahduttavaa on, että Forssan seudun kanssa yhteinen sävel on alkanut löytyä. Sen sijaan Riihimäellä kunnallisneuvos Lapiolahti ja yrittäjä Rekimäki tekivät kuntalaisaloitteen Riihimäen siirtämiseksi Uudenmaan maakuntaan ja HUS: n palvelujen käyttäjäksi. Aloitetta tukemaan kerättiin kansalaisadressi, johon nimiä kertyi kuitenkin yllättävän vähän.

Riihimäellä on oikeus käydä keskustelua omista lähtökohdistaan, kunhan faktat ovat oikein. Mm. Hus oikaisi heti sen virheellisen käsityksen, jonka mukaan riihimäkeläiset saisivat erikoissairaanhoidon Uudeltamaalta Kanta-Hämeen sairaanhoitopiiriä edullisemmin. Saman tiedon välittivät jo aiemmin yhteisessä lehtikirjoituksessaan Hyvinkään sairaalanjohtaja Asko Saari ja Kanta-Hämeen sairaanhoitopiirin johtaja Hannu Juvonen.

Mitä tavalliset riihimäkeläiset tästä kaikesta ajattelevat? Hyvinkään seudulla nuoruuteni asuneena tiedän hyvin, että Riihimäki ja Hyvinkää muodostavat yhtenäisen talousalueen, jossa työssäkäynti suuntautuu pääasiassa pääkaupunkiseudulle. Asioiminen kunta-ja maakuntarajojen yli on ollut siellä arkipäivää aina. Hyvinkääläiset käyvät mielellään Riihimäen teatterissa tai vaikkapa Erämessuilla. Riihimäkeläiset virkistäytyvät Hyvinkääsalin konserteissa ja shoppailevat kauppakeskus Willassa.
Yhteiseen kehittämiseen raja ei ole ollut tähänkään asti esteenä. Tästä hyvänä esimerkkinä on Riihimäen ja Hyvinkään seutujen yhteinen ammattioppilaitos Hyria. Toisaalta Riihimäki on hakenut yhteistyönsuuntaa milloin etelään, milloin pohjoiseen, sen mukaan mikä on tarkoituksenmukaisinta. Tästä kertoo mukanaolo mm. HAMK:ssa.

Ihminen tarvitsee erikoissairaanhoitoa hyvin harvoin elämässään. Siellä käyntejä ei hoideta työmatkan tai kauppa-asioinnin yhteydessä, vaan sinne tullaan erikseen joko kiireisesti ambulanssilla tai etukäteen sovittuna aikana tiettyyn hoitotoimenpiteeseen. Erikoissairaanhoitoon hakeutumisessa ihmiselle on tärkeintä hoitoon pääsyn nopeus ja palveluiden laatu. THL:n juuri julkaisemien tietojen perusteella Kanta-Hämeen keskussairaalan hoitoon pääsy oli maan nopeinta. Pirkanmaan sairaanhoitopiiri oli tilastoissa kakkonen. Tutkimusten perusteella yliopistollisista keskussairaaloista Tays:n erikoissairaanhoito on todettu tehokkaimmaksi. Koska Kanta-Hämeen sairaanhoitopiiri joka tapauksessa kuuluu Pirkanmaan Erva-alueeseen, on osa erikoissairaanhoidostamme ollut aina Tampereen suunnalla, huolimatta siitä osallistummeko 8 tähden sairaalahankkeeseen vai emme. Miksi riihimäkeläisten kannattaisi siis edelleenkään vaihtaa erikoissairaanhoidossa yhteistyön suuntaa?

Kiinnostavaa olisi myös tietää, mitä Riihimäen seudun poliitikot maakunnan ja sairaanhoitopiirin vaihdosta ajattelevat. Monet forssalaiset ja hämeenlinnalaiset äänestivät viime eduskuntavaaleissa Riihimäen seudun kansanedustajia. Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta olisi tärkeää tietää, minkä puolesta he valtakunnan tason päättäjinä toimivat. Ovatko he yhtenäisen maakunnan säilyttämisen puolesta vai sitä vastaan? Äänestäjiä takuuvarmasti myös kiinnostaa, mitä mieltä he ovat Kantasairaalahankkeesta. Pitäisikö heidän mielestään kantahämäläisille rakentaa uusi, tulevaisuuden tarpeita vastaava sairaala vai pidämmekö kiinni vanhasta, jolloin erikoissairaanhoidon palvelut alueellamme väistämättä rapautuvat?

Kanta-Hämeen tulevaisuuden kohtalo ratkeaa Helsingin, Tampereen ja Turun keskellä, kunhan löydämme tekemiseemme yhteisen sävelen. Sijaintimme puolesta meillä on loistavat edellytykset menestyä. Logistiikka, luonto, edulliset asumiskustannukset riittävät pitkälle. Se on kuitenkin vasta alku. Nyt pitäisi ryhtyä toimiin.